Vantaan alueelle kivikaudella, 10 000 vuotta sitten, asettuneet ihmiset olivat luultavasti kovia kalamiehiä. Heistä ei tiedetä paljoakaan, sillä kirjoitettua kieltä ei ollut.

Heidän käyttämästään puhekielestä on kuitenkin nykypäiviin asti säilynyt sana tammukka. Tämä käy ilmi Vantaan kaupunginmuseon Vantaanjoesta kertovasta näyttelystä.

Kalastusta Vantaanjoella kivikaudesta kaljakelluntaan

Myös näyttelyssä esillä olevissa kivikautisissa kalastusvälineissä on jotain tuttua, vaikka tuhansia vuosia vanhat aidot siimanpainot ja koukunvarren katkelmat onkin tehty metallin sijaan kivestä.

Vitriinissä esillä oleva luusta ja puusta valmistettu kivikautinen koukku puolestaan on kopio, sillä niitä materiaaleja ei Suomen maaperässä ole säilynyt. Kiinnostava on myös rautakaudella käytetty vaskiuistin.

Vantaanjoessa on noin 40 kalastukseen sopivaa koskea. Koko joen nimikin saattaa perustua koskipaikkojen ylittämistä tarkoittavaan sanaan vȧncȧtȧk. Sanaa käyttivät saamelaiset, jotka liikkuivat alueella 3500 vuotta sitten.

Vantaa-nimitys on myös voinut kulkeutua rautakaudella hämäläisten mukana joen alkupisteestä alajuoksuun päin. Hämeessä tiedetään olleen ainakin Vantaa- ja Vanantaa-nimiset kylät. Hämäläisillä oli tapana kulkea Vantaanjokea pitkin rannikolle metsästämään ja kalastamaan.

Keskiajalla Vantaanjoen varren asukkaita kuohuttivat virkavallan säätämät uudet kalastusmääräykset. Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika nimittäin lahjoitti Vantaanjoen kalastusoikeudet virolaiselle Padisen luostarille vuonna 1351. Lahjoituksen avulla kuningas yritti hankkia itselleen liittolaisia. Jokivarren asukkaat eivät ilahtuneet siitä, että virolaiset maallikkoveljet ilmestyivät heidän apajilleen ”ikuisiksi ajoiksi”, kuten lahjakirjassa luvattiin. Asukkaiden onneksi Turun hiippakunta sai ostetuksi kalastusoikeudet takaisin jo vuonna 1428.
Kala on ennen ollut olennainen osa ihmisten ruokavaliota. Keskiajalla ruotsalaiset uudisasukkaat toivat Vantaan alueelle kristinuskon, joka vaikutti myös ruokatottumuksiin, sillä katolinen kirkko määritteli kalan sopivaksi paaston ajan ruuaksi.

Vantaan kaupunginmuseon arkeologisissa kaivauksissa on löytynyt jopa 1500-luvulta säilyneitä kalansuomuja. Niistä on voitu päätellä, mitä kalalajeja syötiin. Kala on epäilemättä kuulunut myös Helsingin pitäjän kirkonkylässä sijainneen pappilan ruokapöytään.

Näyttelyssä on esillä pappilan tontilta löytyneitä pöytäveitsiä, joissa on yhä erotettavissa entisaikojen käsityöläisten tekemät taidokkaat koristekuviot.

Vantaanjokea käytettiin jo ammoisista ajoista kulkuväylänä, mutta teollistumisen myötä jokea alettiin hyödyntää yhä enemmän tavaroiden kuljettamiseen sekä voimanlähteenä.

Tukinuitto pilasi kalavesiä 1700-luvulta alkaen. Joen äärelle alettiin perustaa tehtaita 1800-luvulla, ja vielä 1900-luvun alkupuolella niiden jätevedet päästettiin puhdistamattomina virran vietäväksi.

Myös 1952 valmistuneen lentokentän jätevesiä päätyi jokeen. Vedenlaatu oli huonoimmillaan 1960–70-luvulla, jolloin vesi oli välillä vihreää ja kuplivaa. Nykyään Vantaanjoen tila on saatu palautetuksi tyydyttävälle tasolle, ja joki soveltuu virkistyskäyttöön hyvin.

Kalajuttu Vantaanjoelta sadan vuoden takaa

Oli kuuma keskikesän päivä ja vasikat juoksivat vilvoittelemaan joen ääreen. Yhtäkkiä huomattiin, että yksi vasikoista oli kadonnut. Seuraavana päivänä katosi toinen vasikka. Kolmantena päivänä tilanomistajan poika meni pajaan ja takoi suuren ankkurikoukun. Hän sitoi siihen paksun köyden, jonka toisen pään hän kietoi tukevan koivun ympärille. Sitten hän jäi piiloon odottamaan. Eipä aikaakaan, kun joesta nousi suunnattoman suuri kala, joka nielaisi ensin kolmannen vasikan kokonaisena ja sitten koukun. Kala yritti karkuun, mutta sepä oli jäänyt koukkuun kiinni. Poika sai kuin saikin hilatuksi kalan rannalle ja tapetuksi sen. Kalasta riitti syötävää koko kylälle loppukesäksi ja vielä läpi syksynkin, niin suuri se oli.